Jätkät
”Ulkonäöltään uljain ja hyvä tyttöjen naurattaja on saanut nimekseen Komia-Korhonen ja päinvastaiset ominaisuudet omaava on tietenkin Ruma-Korhonen. Isoäänisin heistä on ristitty Kolisija-Korhoseksi.”
Kansankielessä ammattimaisia metsätyöntekijöitä kutsuttiin jätkiksi. Jätkien kesken heidän itse keksimänsä liikanimet olivat suosittuja, ja ne saattoivat olla eräänlaisia arvonimiä – tai joskus haukkumamielessä (ilkikurisessa mielessä) keksittyjä. Kuuluisimpia lienevät Nätti-Jussi ja Hankala-Väisänen, tunnetaanpa myös Tiiraaja-Mäkinen, Hullu-Hytönen ja Niiskuttaja. Nimet kertoivat kantajastaan.
On arvioitu, että noin puolet Lapin metsätyömiehistä tuli muualta Suomesta. Näistä niin sanotuista kulkumiehistä eli lentojätkistä osa vietti pohjoisen savotoilla syksyn ja talven, palaten keväällä kotitiloilleen. Osa puolestaan oli tilattomia ja kodittomia miehiä, jotka olivat tulleet etsimään toimeentuloa pohjoisesta. He viettivät syksyt savottojen valmistelevissa töissä ja talvet savotoilla, joista siirtyivät kevään ja kesän tullen uittotöihin. Talvisin savotoilla työskenteli myös paikallisia tilallisia hankkimassa lisäansioita. Lapin tilattomalle väestölle metsätyöt olivat tärkeä toimeentulon lähde.
1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä metsätöitä tehtiin työryhmissä. Työryhmän muodostivat hevosmies, joka hoiti puiden kuljetuksen, ja hevosmiehen hankkimat kaatomiehet eli hakkurit. Puutavarayhtiö palkkasi hevosmiehen, jolle osoitettiin oma työpalsta. Saadusta palkasta hevosmies piti yleensä puolet itse ja jakoi loput hakkuriensa kesken. Työryhmän muodosti usein isä poikineen, veljekset tai muut sukulaiset keskenään. Työmailla oli myös muualta tulleita miehiä, jotka etsivät paikkaa työryhmästä. Heille työn saaminen oli epävarminta. Työvälineet jokainen hankki itse. Sotien jälkeen puutavarayhtiöt alkoivat maksaa palkkaa hakkureille sovittujen palkkataulukkojen mukaisesti.
Suurimmilla savotoilla työskenteli jopa useita satoja henkilöitä, ja savotan alueella sijaitsi ruukinpirtin (pääpirtin) lisäksi myös kauppamakasiini, talli, sauna ja muita rakennuksia. Savotoilla vallitsi hierarkkinen järjestys, jonka ylimmällä askelmalla oli ukkoherra (työnjohtaja). Kasöörin (kassanhoitaja) ja ukkoherran työhuone sijaitsi ruukinpirtin tai savottakämpän ”terävässä päässä”, josta esimerkiksi palkkarahat käytiin hakemassa. Savotoilla oli myös mittamiehiä, leimaajia, hartsuherra (kauppias), hevosmiehiä ja hakkureita sekä savottakokkeja. Lisäksi savotoilla kulki apupoikia, kulkumiehiä ja päiväläisiä.
Jätkäperinteeseen liittyy runsaasti tarinoita, muisteluksia ja uskomuksia. Eräiden uskomusten mukaan Lapin jätkä muuttuu kuollessaan poroksi. Toiset ajattelivat jätkän sielun siirtyvän horsmankukkaan – tai ikijätkien päätyvän kelohongiksi korpimaille.
Kämppäelä
”Aamulla haju oli kämpässä tavallisesti mitä melkoisin, sillä erillisiä valjashuoneita ja kuivaushuoneitakaan ei aluksi ollut, joten hevoskamppeet ja märät vaatteet antoivat oman lisänsä kämpän ominaishajuun. Sanottiin toverihengen elävän.”
1800-luvulla metsätöihin lähteneet miehet joutuivat rakentamaan itse asuntonsa, joissa asuttiin talven savotoiden ajan. Asumukset olivat yleensä hirsirakenteisia, aluksi jopa puolittain maahan kaivettuja rakennuksia eli metsäsaunoja. Kämpät rakennettiin väliaikaisiksi, ja niissä oli tarkoitus asustella korkeintaan pari talvea. Käytön jälkeen kämpät jäivät tyhjilleen, minkä vuoksi lähestulkoon kaikki vanhat savottakämpät ovat Lapinkin alueelta lahonneet ja hävinneet.
1890-luvulta lähtien puutavarayhtiöt alkoivat rakentaa suurimmille työmaille asuinrakennuksia. Useimmilla savotoilla ei silti ollut majoitusta työnantajan puolesta. Vuonna 1928 säädetty kämppälaki velvoitti työnantajia tarjoamaan työntekijöilleen majoituksen. Isommilla työmailla ja pääpirteillä oli myös saunat.
Vapaahetkinään miehet ruokailivat ja joivat kahvia, huolsivat varusteitaan, tarinoivat, pelasivat korttia ja kävivät saunassa, jos sellainen oli. Joillakin kämpillä oli viihteenä kämppäkirjasto, myöhemmin saattoi löytyä radio ja sanomalehtiäkin. Jokaisen täytyi vuorollaan lämmittää kämppä ja pilkkoa lämmityspuita. Ennen kämppäemäntien ja parempien kämppien yleistymistä suuri osa vapaa-ajasta kului asunnon lämmittämiseen ja ruoan valmistamiseen. Joskus harvoin kämpillä saattoi emännän mukana olla myös lapsia, joita pidettiin eräänlaisina savotoiden ”maskotteina”.
Kämpissä oli ahdasta, mistä syystä jokainen oleskeli suurimman osan ajasta omalla makuupaikallaan. Siinä jopa ruokailtiin. Tietynlaisen yksityisyyden, hygienian ja käytöstapojen noudattamisen takasi ns. kirjoittamaton kämppälaki, jonka jokainen oppi ajan myötä.
Savottahistoriaa
Lappi on koko Suomen metsätyön historialle merkittävä alue, koska täältä koko Suomen metsäteollisuus sai alkusysäyksensä. Metsien kaupallinen käyttö Lapissa alkoi, kun ensimmäiset vesisahat perustettiin 1700-luvun loppupuolella. Sahojen toiminta oli kuitenkin tuolloin vielä pienimuotoista.
Euroopassa 1800-luvulta lähtien voimakkaasti kasvanut puun kysyntä synnytti Suomeen alan teollisuutta. Etelä- ja Keski-Suomessa metsiä oli vuosisatojen ajan kaskettu ja poltettu, minkä vuoksi metsävarat olivat näiltä alueilta huvenneet.
Sahateollisuuden huomio kohdistui Lapin laajoihin ja lähestulkoon koskemattomiin tukkimetsiin. 1860–1870-luvuilla perustettiin höyrysahoja jokisuille Kemiin, Tornioon ja Simoon. Sahojen vaikutukset heijastuivat koko Kemijoen, Tornionjoen ja Simojoen vesistöalueille metsäkauppojen, savotoiden ja uittojen muodossa.
Vuonna 1893 perustettiin Lapin ensimmäinen puutavarayhtiö Kemi Oy. Aluksi Lapin savottatoiminta keskittyi Rovaniemen seudulle. 1800–1900-lukujen vaihteessa suurhakkuiden painopiste oli siirtynyt Kemijärven alueelle. Vähitellen hakkuut ulottuivat Muonioon, Kittilään, Sodankylään, Pelkosenniemelle ja Sallaan – lähes koko Lappiin.
Metsätyöt tarjosivat töitä ja vaurautta
Savotat, uitot, rahdinajo ja sahat tarjosivat tuhansille ihmisille työtä ja rahatuloa, mikä ilmeni Lapin vaurastumisena. Rahatuloilla rakennettiin komeampia taloja, uudistettiin maataloutta, perustettiin kansakouluja ja kirjastoja. Etenkin puutavarayhtiöiden keskuspaikaksimuodostunut Rovaniemi vaurastui ja vilkastui. Lapin väkiluku kasvoi, kun osa tänne metsätöihin hakeutuneesta väestöstä jäi maakuntaan pysyvästi.
Lapissa tehtiin monia metsäalaan liittyviä uraauurtavia kokeiluja ja keksintöjä, kuuluisimpana Suomen ensimmäinen yritys koneelliseen puunajoon Savukoskella vuosina 1913–1916. Tästä Hugo Richard Sandbergin ns. ”Samperin savotasta” jäljelle jäänyt veturi on esillä Lapin Metsämuseolla.
Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset saivat leipänsä Lapin savotoilta lähes sadan vuoden ajan. Käsityövaltaiselta jätkien ja tukkilaisten, kämppäemäntien ja talvisavotoiden ajalta jäljellä ovat enää tarinat, historialliset valokuvat, dokumentit ja jonkin verran esineistöä. Lapin Metsämuseo on olemassa juuri näiden tarinoiden kertomista varten.
Sandbergin veturi
"Veturit eivät kulkeneet mitenkään kovalla vauhdilla. Vauhtia voisi verrata lähinnä nulkkaavaan hevoseen ja se pysyi samana niin tyhjänä, kuin kuorma päälläkin. Veturia ohjattiin ratista, joka oli auton rattiin verrattuna väärinpäin kallellaan. Ohjaaja joutui hoitamaan työnsä avoimen taivaan alla veturin keulalla."
Sandbergin eli Samperin veturin kiehtova tarina kiinnostaa ihmisiä vuosikymmenestä toiseen. Veturi on myös yksi museomme mielenkiintoisimmista nähtävyyksistä.
Vuonna 1912 perustettiin Tulppioon, Savukoskelle Suomen ensimmäinen koneellinen metsätyömaa. Kemiyhtiön metsäpäällikkö Hugo Richard Sandberg (1849–1930), "Samperi" tilasi sinne Amerikasta saakka kaksi höyryveturia kuljettamaan sahatukit vedenjakajan takaisilta alueilta Kemijoen uittoon. Veturit vetivät perässään viidestä yhdeksään rekiparia, joihin kuhunkin rekeen lastattiin 50–80 tukkia. Näin tavallisessa kuormassa kulki 400–600 tukkia. Veturin paino rekikuormineen saattoi nousta jopa 138 tonniin, ja veturin korkeus aiheutti omat haasteensa.
Jo yksistään veturin höyrykattila painoi seitsemän tonnia. Höyrykattiloiden kuljetus Savukosken erämaahan oli operaatio itsessään. Kuljetuskolonnaan kuului 12 vetävää hevosta ja useita miehiä. Erikoinen kuljetus aiheutti runsaasti päänvaivaa; reitit oli mietittävä tarkkaan ja kuljetustien pohja täytyi olla erikoisen hyvä. Varotoimenpiteistä huolimatta ensimmäinen kattila kaatui matkan varrella kahdesti.
Erikoisille vetureille tarvittiin täysin omansa ja erikoiset tierakenteet. Välillä tienrakentajat valtasi epäusko, jonka Iso-Samperi kovin sanakääntein kehotti heittämään pois mielestä: "Ei saa epäillä tuota asiaa. Olemmehan me ennenkin voittaneet melkoisia vastuksia. Meillä on isiemme Jumala ja pohjolan pakkastalvi turvana."
Epäonneksi ensimmäinen kokeilutalvi sattui olemaan kovin lauha, ja tien pohjien teko epäonnistui. Toinen vetureista kaatui ja upposi kaksi kertaa suohon. Nostamisessa oli suuri työ.
Konesavotta oli kolme hakkuukautta kestänyt kokeilu (1913–1916), jonka jälkeen veturien käyttö oli lopetettava ensimmäisen maailmansodan tuomien ongelmien vuoksi. Lisävaikeuksia aiheuttivat koneviat, ja varaosien puute. Toinen vetureista on Lapin Metsämuseossa ja toinen Savukoskella.
Lähde: Juhani Pelkonen, Nuortin konesavotta 1913-1916. Suomen historian pro-gradu –tutkielma. Tampere, 1976. ISSN 0359-8128. Lapin Metsämuseoyhdistys ry:n julkaisusarja nro 5.
Nuortin konesavotta
Nuortin konesavotta (1913-1916) oli neljä hakkuukautta kestänyt kokeilu, joka loppui I maailmansodan tuomien ongelmien vuoksi. Savotassa oli n. 470 miestä ja satakunta hevosta. Metsätyöntekijöiden lisäksi suuressa savotassa työskenteli myös mm. ruokahuollon hoitajia ja järjestyksenvalvojia.
Yksipuolinen ravinto aiheutti keripukkia, mistä syystä työmaalle päätettiin hankkia lehmiä ja rakennettiin navetta. Keripukki saatiin aisoihin maidolla. (Pyydä Tapania kertomaan sinulle sonni-juttu, joka on mukava kevennys opastukseen).
Toinen vetureista siirrettiin vuonna 1970 Lapin metsämuseolle. Toinen on edelleen Savukosken Tulppiossa (Tulppion Tisko -nimisen ravintolan pihalla), jossa sekin on saanut katoksen ympärilleen.
Läskikapina
2.2.1922 alkoi muutaman päivän kestänyt kapinaliike, jota myöhemmin alettiin kutsua nimellä Läskikapina. Punaiset kapinalliset hiihtivät kovassa pakkasessa itärajan takaa pieninä joukko-osastoina kohti pohjoisen savottoja mukanaan huomattava määrä aseita. He valloittivat tukkikämpän toisensa perään ja viimein koko Värriön laaja työmaa oli heidän hallussaan. Tämän jälkeen operaation ja ”Pohjolan Punaisen Sissipataljoonan” johtaja Jahvetti Moilanen nousi läskilaatikon päälle ja piti tulipunaisen puheen yli 600 miehelle laatikon päällä seisten. Tästä tapauksesta tulee kapinaliikkeen nimi. Puhe käsitteli metsätyöläisten asemaa, mutta myös suomalaisten vapaaehtoisten heimosotaretkiä Itä-Karjalaan.
Puheen innoittamana useat sadat aseistetut jätkät lähtivät Punaisen Pataljoonan mukaan Värriön savotalta. He ryöstivät savotan kassan ja kauppamakasiinin sisällön ja jakoivat ruuan keskenään. Miehille maksettiin palkkaa. Matkallaan kohti Savukoskea, Saijaa ja Kuolajärveä he ryöstivät savotoita ja rajavartioston joukkoja. Epäillään, että rajavartioston palveluksessa on ollut kapinaliikettä avustaneita työntekijöitä.
Muutaman päivän päästä koko operaatio oli jo ohi ja miehet hajaantuneet. Joukko-osastot ylittivät itärajan mukanaan enää muutamia hevosmiehiä. Loput olivat kääntyneet jossain vaiheessa takaisin tai menneet kotiin. Pakkanen lienee tehnyt osaltaan tehtävänsä.
Uitto
”Tukinajo päättyi maaliskuun lopussa. Sitten alkoi kevättyöt. Soraa ajettiin järvelle ja sitten nakottiin lapiolla levälleen, että jää sulaisi nopeammin ja tukin uitto voitaisiin alkaa.”
Ennen autokuljetuksen yleistymistä 1960-luvulta lähtien, ja pitkään sen rinnallakin, puut kuljetettiin metsistä sahoille ja tehtaille uittamalla ne vesistöjä pitkin.
Kemijoella laajamittaisempi irtouitto alkoi 1800-luvun lopulla. Puita oli uitettu pieniä määriä jo sitä ennen. Aluksi uittoaika oli lohenkalastuksen vuoksi rajoitettu 25 vuorokauteen uittokauden aikana. Puut täytyi myös kuoria eli parkata, jotta niistä irtoileva kuori ei olisi vahingoittanut joen kalakantaa.
Alkuvaiheessaan uitot olivat ns. rymyuittoja, joissa kaikki puut vyörytettiin kerralla jokeen. Tästä aiheutui usein suuria tukkiruuhkia. Koska rymyuitto oli mahdollista tehdä vain korkeimpien tulvavesien aikaan, oli se hyvin vaarallista ja paljon työvoimaa vaativaa työtä.
Uitettavien puiden määrän lisääntyessä Kemijoella uittavat puutavarayhtiöt aloittivat yhteisuiton, jota hoitamaan perustettiin Kemijoen uittoyhdistys vuonna 1901. Uitto vaikutti jokivarsien elämään laajalti. Jokia perattiin, ja rakennettiin ns. tukkivastuita esimerkiksi Rovaniemen Nivankylään ja Oikariseen. 1912 Kemijoessa huilasi 2,16 miljoonaa puuta, 1927 määrä oli jo 5,75 miljoonaa. 1931–1939 välisenä aikana uitto työllisti vuosittain noin 1160–1820 henkilöä. Uitto oli kausityötä, eniten töitä oli tarjolla touko-kesäkuussa.
Uittokausi alkoi jäiden lähdettyä ja jatkui kunnes puut oli uitettu jokisuille erotteluun. Ennen jäiden lähtöä valmistettiin uitossa tarvittavia työvälineitä, kuten keksinvarsia, puukankia ja sauvoimia sekä kunnostettiin veneet. Heti jäiden lähdettyä aloitettiin uittoväylien laitto eli kunnostus. Puroihin ja pienempiin jokiin rakennettiin otvotuksia ohjaamaan puiden kulkua sekä tammia veden säännöstelyä varten. Isoihin jokiin laitettiin ohjepuomeja. Väylätöissä uittoreittejä pyrittiin siistimään ja tekemään helpommin ohitettavaksi. Myöhemmin näitä uittoa varten puhdistettuja rantoja on ennallistettu.
Uiton alussa puut vyörytettiin rannalta veteen lihasvoimin. Ne saatettiin myös varastoida talvella jään päälle, jolloin ne jäivät jäiden lähettyä suoraan veteen.
Irtouitossa oli monia työvaiheita. Hankalissa paikoissa, joissa puut ruuhkautuivat helposti, valvoivat vonkamiehet ympäri vuorokauden puun kulkua. Jokiuitossa vaati eniten työvoimaa hännänajo eli viimeisten puiden uittaminen, jossa rannoille jääneet puut laitettiin takaisin veteen.
Uittomiesten työpäivät olivat pitkiä, usein 15–16-tuntisia. Joskus jouduttiin työskentelemään useita vuorokausia peräkkäin ilman lepoa. Palkka maksettiin tuntipalkkana. Alkuvaiheessa yli- ja yötöistä ei aina maksettu erillistä korvausta.
Kämppäemännät
”Emäntä on savotan sielu. Hän luo koko savotalle ja jokaiseen kämppään erikseen viihtyisyyden ja kodikkuuden – hän vastaa siitä, että kämpän tunnelma on kodikas ja miellyttävä.” (Savotta 11.2.1955)
Hevosmiehet lähtivät ruokkimaan hevosiaan ja huoltamaan ajokkejaan noin viiden aikaan aamulla. Samoihin aikoihin kokit nousivat keittämään aamukahvit kuudeksi ja vahva ruoka – käristys ja potut – olivat valmiit jo aamulla seitsemältä.
Työpäivät olivat pitkiä niin jätkillä kuin savottakokeilla. Emäntien muistelusten mukaan päivät saattoivat venyä jopa 16-tuntisiksi. Päivittäiseksi työajaksi muodostui noin kello viidestä aamulla aina yhdeksään tai kymmeneen saakka illalla. Välillä oli joitain lepotaukoja, mutta erityistä ruokatuntia ei ollut. Emäntä ruokaili sopivan hetken tullessa. Erityisiä vapaapäiviä ei myöskään tunnettu, ja emännät saattoivat elää kämpillä jopa kuukausia.
Päivän aluksi tiskattiin aamuruokailun astiat, jonka jälkeen siivottiin sekä keittiön että kämpän puoli. Lähes koko päivän ajan oli koko ajan jotain tehtävää. Kannettiin puita tai vettä, lämmitettiin saunaa, pestiin vuodevaatteita, ja suursiivouspäivinä tehtiin perusteellisempaa siivoustyötä. Päivällinen oli tarjolla työpäivän jälkeen, ja illalla miehet saivat vielä puuroa, kahvia tai jotain muuta iltapalaa. Iltaisin ennen nukkumaan menoa valmisteltiin vielä seuraavan aamun ruoka; käristysliha paloiteltiin valmiiksi ja pistettiin hautumaan yöksi. Aamulla keitettiin potut.
Emännillä saattoi olla apuna kämppämies, ns. kankipoika, joka toimi eräänlaisena talonmiehenä. Kämppämies autteli emäntää puiden ja veden kantamisessa, eläinruhojen pilkkomisessa, saunan lämmityksessä, likatunkion kaivamisessa ja käymälöiden siistimisessä. Usein kämppämiehet olivat jo hieman iäkkäämpiä jätkiä, jotka osallistuivat kämpän ylläpitoon voimiensa mukaan.
Kämppäemännät olivat usein hyvin nuoria. Savotoilla tarjolla oleviin ansiotöihin saatettiin lähteä 15–17 -vuotiaana, aluksi ehkä apukokiksi tai emännän apulaiseksi. Jätkien tapaan myös emännät siirtyivät tarpeen vaatiessa savotoilta toisille töiden perässä. Usein emäntä jäi pois vaativasta savottakokin työstä perustaessaan perheen, eli naimisiin mennessä ja lasten syntyessä. Avioliittoon kuulutus oli riittävä syy irtisanoutua työsuhteesta.
Emännille pyrittiin eristämään oma asuintila savottakämpältä. Usein tämä ”koppero” oli keittiön läheisyydessä tai sen viereinen pieni huone. Alkeellisimmilla kämpillä kokit nukkuivat käytännössä samassa tilassa miesten kanssa. Toisinaan tila oli vain verholla tai ohuella seinämällä erotettu nukkumanurkkaus. Vasta vuoden 1947 kämppälaissa velvoitettiin järjestämään emännille oma huone.
Jätkien mielestä kokki oli hyvä, jos ruoka oli halpaa ja tarpeeksi tukevaa ja maittavaa. Ruoka tarjoiltiin elämänluukun kautta. Sen kautta myös seurusteltiin, sillä kokin valtakunta oli jätkiltä kiellettyä aluetta. Rempseä ja huumorintajuinen asenne helpotti kokin sopeutumista miesvaltaiselle kämpälle, joskin ”rauhoitetun” kokin hyvinvointi oli koko kämppäyhteisön vastuulla.
”Savotan Sanni” – Viimeinen kämppäemäntä
Sodankylän Sattasesta kotoisin ollut Sanni Käyrämö lähti 14-vuotiaana savotoille töihin, ja pääsi emäntäkokiksi 26-vuotiaana. Hän työskenteli eri savotoilla koko työuransa ajan, viimeisenä Metsähallituksella Sotajoen kämpällä Savukosken Tulppiossa 1980-luvun puoliväliin saakka. Jo 1970-luvulta lähtien vähitellen hiipuneen kämppäelämän kuin myös kämppäemäntien ajan voi katsoa päättyneen tämän savotan loppumiseen.