”Aamulla haju oli kämpässä tavallisesti mitä melkoisin, sillä erillisiä valjashuoneita ja kuivaushuoneitakaan ei aluksi ollut, joten hevoskamppeet ja märät vaatteet antoivat oman lisänsä kämpän ominaishajuun. Sanottiin toverihengen elävän.”

​

1800-luvulla metsätöihin lähteneet miehet joutuivat rakentamaan itse asuntonsa, joissa asuttiin talven savotoiden ajan. Asumukset olivat yleensä hirsirakenteisia, aluksi jopa puolittain maahan kaivettuja rakennuksia eli metsäsaunoja. Kämpät rakennettiin väliaikaisiksi, ja niissä oli tarkoitus asustella korkeintaan pari talvea. Käytön jälkeen kämpät jäivät tyhjilleen, minkä vuoksi lähestulkoon kaikki vanhat savottakämpät ovat Lapinkin alueelta lahonneet ja hävinneet.

​

1890-luvulta lähtien puutavarayhtiöt alkoivat rakentaa suurimmille työmaille asuinrakennuksia. Useimmilla savotoilla ei silti ollut majoitusta työnantajan puolesta. Vuonna 1928 säädetty kämppälaki velvoitti työnantajia tarjoamaan työntekijöilleen majoituksen. Isommilla työmailla ja pääpirteillä oli myös saunat.

​

Vapaahetkinään miehet ruokailivat ja joivat kahvia, huolsivat varusteitaan, tarinoivat, pelasivat korttia ja kävivät saunassa, jos sellainen oli. Joillakin kämpillä oli viihteenä kämppäkirjasto, myöhemmin saattoi löytyä radio ja sanomalehtiäkin. Jokaisen täytyi vuorollaan lämmittää kämppä ja pilkkoa lämmityspuita. Ennen kämppäemäntien ja parempien kämppien yleistymistä suuri osa vapaa-ajasta kului asunnon lämmittämiseen ja ruoan valmistamiseen. Joskus harvoin kämpillä saattoi emännän mukana olla myös lapsia, joita pidettiin eräänlaisina savotoiden ”maskotteina”.

​

Kämpissä oli ahdasta, mistä syystä jokainen oleskeli suurimman osan ajasta omalla makuupaikallaan. Siinä jopa ruokailtiin. Tietynlaisen yksityisyyden, hygienian ja käytöstapojen noudattamisen takasi ns. kirjoittamaton kämppälaki, jonka jokainen oppi ajan myötä.